Lyhyt historiikki

Ensin pähkinänkuoressa, miten olen tähän tilanteeseen päätynyt.

Neljä ensimmäistä

Lapinvuokonkennel on pieni siperianhuskykennel Keski-Suomesta. Yritys toimii nimellä T:mi Vuokko Liimatta. Ensimmäinen siperianhusky tuli taloon reilu 22 vuotta sitten. Aluksi toiminta oli harrastusta ja koiramäärä lisääntyi maltillisesti. Kolmen koiran taakse ilmestyi ensimmäinen reki ja se oli menoa. Kuten niin monesti, nälkä kasvaa syödessä. Piti päästä lujempaa ja pidemmille rekiretkille.

 

Joulun alla 2005 lähdin ensimmäisen kerran kokeilemaan turistihommia Polar Speed-kenneliin Leville. En olisi silloin uskonut, mihin se johtaa. Sen piti olla ainutkertainen kokemus, mutta jotenkin siihen jäikin koukkuun. Palasin talvi toisensa jälkeen sesonkiapuun eri puolille Lappia, jossa olen tehnyt hommia alihankintana 7 eri yrittäjällä. Oli päivän selvää, että otan virkavapaata sesonkiaikoina opettajan työstä ja suuntaan koirineni ajeluttamaan turisteja. Ne ovat olleet loistavia oppivuosia. Sain nähdä erilaisia tapoja toimia ja niistä valitsin itselleni ja laumalleni sopivat tavat.

Koiramäärän kasvaessa aloin myös kilpailla koirillani. Ajoin kisoja aktiivisesti kymmenkunta vuotta lähinnä keskipitkillä matkoilla. Nyttemmin en enää kilpaile, vaan olen keskittynyt lähinnä työajoon sekä retkeilyyn. Olen asunut ja hoitanut koirani yksin ja samalla tehnyt opettajan hommia. Iän myötä ja opettajan iltatöiden lisääntyessä alkoi kaiken hoitaminen jo tuntua kovin kuormittavalta.

Sitten keväällä 2018 tapahtui jotain, mikä muutti elämäni. Olin epäillyt talossani ongelmaa, mutta en paikallistanut syytä. Lopulta paljastui vesivahinko ja sen myötä paha homeongelma. En ymmärtänyt ajoissa antaa asiaa ammattilaisten käsiin ja aloin itse purkamaan lattiaa ilman mitään suojaimia. Siitä seurasi elämäni raskain kesä. Sairastuin homeesta, enkä kestänyt hetken päästä mitään kemikaalejakaan. Asuin teltassa omassa pihassani. Menetin valtaosan vaatteistani sekä muista tekstiileistä. En tiennyt tuleeko talosta enää kotia minulle ja mikä pahinta, en tiennyt, toivunko itse.

Osa talosta purettiin maata myöten

Huonoksi onnekseni myös työpaikan rakennuksessa oli sisäilmaongelma, jota korjattiin vain tiivistämällä ikkunanpieliä. Syksyllä olin ihan jaksamisen äärirajoilla. Yritin treenata koiria, mikä oli ainoa asia, mikä toi jonkinlaista tyydytystä. Sain kuin sainkin vielä virkavapaata seuraavaksi kaudeksi, minkä vietin toista kertaa Rovaniemellä Raitolassa. Ulkona työskentely ja ystävän myymä asuntovaunu asuntona aloitti matkan toipumiseen. 

Kauden jälkeen paluu töihin huononsi jälleen oloa. Onneksi asuntovaunu mahdollisti asumisen omalla tontilla. Talo vaati kuitenkin vielä korjausta. Mietin pääni puhki, miten selviäisin tästä. Oma olo heitteli edestakaisin. Välillä jo kaupassa käynti tuntui ylivoimaiselta voimakkaiden tuoksujen takia. Töissä jouduttiin väistöön purkuun tuomittuun rakennukseen, kun omaamme pintaremontoitiin.

Asuntoni 1,5 vuoden ajan. 

Tämän yli pääsin pikkuhiljaa muutaman hyvän ystävän, äitini ja KOIRIEN avulla. Selvisin kesälomaan asti, mutta tiesin, että jotain ratkaisevaa pitää tehdä. Syksyllä pystyin jo oleskelemaan talossani pidempiä aikoja. Melkein kolmannes siitä tehtiin uusiksi. Vaikka vakuutusyhtiö maksoi osan, vei remontti myös kaikki omat säästöni. Monesti istuin tarhalla ja rapsuttelin koiriani niille jutellen. Jotenkin tunsin, että nyt oli aika kääntää uusi lehti elämässäni. Opettajan työ oli muuttunut entistä enemmän koneella istumiseksi ja varsinainen opettaminen väheni koko ajan. Säästöistä tuli jatkuvaa ponnistelua. Rakastin edelleen opettamista, mutta vihasin sitä kaikkea muuta. 

Syksyllä minulle kerrottiin, että en saa enää virkavapaata kauden ajaksi. Siihen olisi katkennut 16 vuotinen perinne turistihommissa. Sanoin itseni irti 24 vuotta kestäneestä työstäni opettajana. Jäin kaipaamaan upeita työkavereita, mutta en sellaista työorganisaatiota, jossa johto ei sanonut edes kiitosta sulkiessani työläppärin ja laskiessani työpuhelimen työpöydälleni viimeistä kertaa. Kävelin talosta ulos hymyillen.

Siihen jäi työpuhelin ja läppäri. 

Teetin kaksi pentuetta kasvattaakseni koiramäärää tulevia vuosia varten ja tietenkin lastasin koirat autoon marraskuun puolessavälissä ja lähdin kohti Rovaniemeä. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että olen uuden edessä ja se tuntui hyvältä. Joulusesonki oli kova, mutta se jaksettiin tiiminä, minä ja koirat. Tammikuussa alkoi Kiinasta kuulua uutisia uudesta, oudosta sairauksesta. Koko ajatus tuntui silloin kaukaiselta. Helmikuussa asiakasmäärät romahti.

Oli jälleen aika miettiä, miten tästä selvitään. Olin saanut vähän rahaa säästöön, mutta oli selvää, ettei se riitä vuodeksi. Joulusesonki 2020 jäi reilua 95%:a pienemmäksi edelliseen verrattuna. En ole yksin tässä tilanteessa. Kaikki koiravaljakkoyritykset ja muut talvisesonkiyritykset kamppailevat olemassaolostaan. Edessä on haaste, joka on jälleen uusi.

Jotkut koiranruokien maahantuojat ym tahot ovat lahjoittaneet koirille ruokaa, mistä suuri kiitos. Valtion suunnalta tullut apu on todella pientä verrattuna yritystoiminnan menoihin. Silti olen päättänyt selvitä tästäkin. Kesällä jatkan viime kesänä aloittamaani kahvilan pitoa Pihlajakoskella. Yritän tehdä kaikkea, mitä osaan ja mihin pystyn. Jaksan uskoa, että ensi kausi on parempi. Silti on selvittävä minimaalisilla tuloilla koko vuosi. Ensi kauteen mennään vaikka lainarahalla.

Koska kaikkea on yritettävä, päätin aloittaa koirakummitoiminnan. Siitä tarkemmin jatkossa.

Älkää ottako tätä kirjoitusta valituksena. Se on vain kertomus tapahtumista, jotka tapahtuivat. Olen saanut elää mielenkiintoista elämää koirieni kanssa enkä kadu mitään. Tämänkin tilanteen otan haasteena. Kyllä me tästä selvitään taas, minä ja koirat.